ABR-kuntoutuksen kehittäjä Leonid Blyum esittäytyy
Totuuden nimessä on sanottava, että olen aina pitänyt itseni esittelyä jotenkin epäluontevana, koska ihmisten pitäisi arvioida tekemisiäni tietämättä, millainen ihminen kaikkine heikkouksineni pohjimmiltaan olen. Ymmärrän kuitenkin, että kaikki erityislasten kuntoutukseen liittyvä nostattaa tunteita ja vanhemmat todella haluavat tietää enemmän henkilöstä, jonka kanssa ovat tekemisissä.
Ensinnäkin, kyllä: olen ollut korviani myöten uppoutuneena kuntoutusasioihin yli 16 vuoden ajan, mutta ei: en ole lääketieteen ammattilainen.
Opiskelin ensin matematiikkaa ja taloustieteitä, enkä tosiaankaan suunnitellut ikinä tekeväni mitään käytännön hoitotyötä, vaikka isäni on alan professori ja maan tunnetuimpia manuaalisen terapian ammattilaisia. Seurasin omia polkujani, enkä tuntenut mitään mielenkiintoa lääketieteeseen.
Valmistuttuani vietin kuitenkin kesän isäni kanssa ja innostuin biomekaniikan monitahoisuudesta ja kauneudesta hänen suorasanaisten, mutta samalla hyvin värikkäiden selitystensä ja demonstraatioidensa ansiosta. Alkuun olin kiinnostunut ainoastaan teoriasta. Halusin kuitenkin oppia lisää, joten aloin työskennellä hänen kanssaan – tosin yhä vain se teoreettinen puoli mielessäni.
Ovelana miehenä isäni kuitenkin esitteli käytännön hoitotyön minulle sovellettuna biomekaniikkana, jonka tunteminen olisi välttämätön edellytys perusteelliselle teoreettiselle osaamiselle. Paneuduin siis manuaalisen käsittelyn menetelmiin, ja imin itseeni tietoa niin erilaisista hierontatekniikoista kuin kiropraktiikan kaltaisista manipulaatiohoitomuodoista ja kotikuntoutusmenetelmistä. Tähän kaikkeen kului kokonaista seitsemän vuotta, ja sen ajan voidaan sanoa olleen täysimittaista oppisopimuskoulutusta. Teimme jatkuvasti 100-tuntisia työviikkoja, emmekä pitäneet lomia.
Isäni klinikalla hoidettiin laaja-alaisesti erilaisia tuki- ja liikuntaelimistön ongelmia tavallisista selkäkivuista selkäydinvaurio- ja aivovammapotilaisiin sekä CP-vammaisiin.
CP-vamma on kiehtonut minua aina sen hämmästyttävän monimutkaisen ja moniulotteisen luonteen vuoksi. Kunnioita CP-vammaisia ja heidän perheitään: he eivät anna periksi hankalissakaan haasteissa. Pakko myöntää, että eniten minua on ajanut eteenpäin loputon tiedonjano, luontoäidin luomien arvoitusten ratkominen. Kaikki muu on toissijaista. Syyni on siis ollut yksinkertainen: miksi uhrata aikaa ja vaivaa pelkän selkäkivun tai muun hyvin paikallisen ongelman vuoksi. Se koskettaa vain osaa kehosta eikä ole riittävän monimutkainen. Niiden hoitamisesta saa kyllä toimeentulon, mutta ne eivät ole kokonaisen elämäntyön arvoisia.
Toiseksi minun on tunnustettava, että kammoksun todella leikkauksia. Minusta niin sanotut suunnitellut leikkaukset ovat älyllisen tappion hyväksymistä. Minun näkökulmastani leikkauksen tekeminen tarkoittaa siitä, että ei-invasiivisten, niin sanottujen konservatiivisen hoidon menetelmien kanssa on epäonnistuttu. Minua on ihmetyttänyt aina, miksi niin harva ammattilainen näkee asian samalla tavalla. Olen lukenut vinon pinon lääkärien kirjoittamia kirjoja konservatiivisista hoitomuodoista, joissa pohditaan syitä hoidon epäonnistumiseen. En ole kuitenkaan koskaan tullut vakuuttuneeksi siitä, että vamman parantumaton luonne olisi aiheuttanut sen, ettei konservatiivisella hoidolla ole onnistuttu saavuttamaan mitään merkittäviä tuloksia. Minusta on tuntunut aina siltä, että lääkärit yksinkertaisesti luovuttavat liian aikaisin, myöntävät tappion jo ennen kuin ovat edes kunnolla aloittaneet ja ovat aivan liian hanakoita luovuttamaan lapsen kirurgin käsiin. On vaikea selittää miksi, mutta protestoin joka solullani aivovauriolapselle tehtyjä suunniteltuja leikkauksia vastaan. En kiellä, etteikö leikkauksista olisi joskus apua. Ne voivat saada olon tuntumaan mukavammalta ja parantaa toisinaan jopa toimintakykyä. Siltikin kajoaminen niin rajulla tavalla niin heikkoihin lapsiin ei todellakaan tunnu minusta oikealta. Se rikkoo mieleni harmonian ja häiritsee peruskäsitystäni siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.
Kun minulta loppuu puhti, avaankin siis kirurgiaa käsittelevän kirjan ja lataan akkuni uudelleen, koska jokainen sivu saa sappeni kiehumaan epäoikeudenmukaisuudesta ja jostakin, jota pidän pelkkänä järkiperäisen ajattelun umpikujana.
Siispä oma mielipiteeni on luonnollisesti se, että aika ja vaiva eivät ole esteenä, jos niillä voidaan välttää leikkaus. Siksi tavoitteeni onkin aina ollut hyvin selkeä: miten saavuttaa maksimaaliset tulokset ilman leikkauksia tai muita invasiivisia toimenpiteitä, kuten Botoxia, baklofeenipumppuja ja muita vastaavia.
Tänä päivänä ABR:n selkeänä mottona on ”ei mitään väkipakolla”. Tähän päästäksemme meidän on kuitenkin pitänyt kulkea pitkä tie.
Alussa isäni klinikalla toimittiin periaatteella ”kivutta ei mitään saavuteta”. Kuukauden mittaiset kurssit olivat hyvin intensiivisiä, täynnä jäsenkorjausta, manipulaatiohoitoa ja voimakasta venyttelyä. Potilaiden asennoissa ja liikkuvuudessa saatiin usein aikaan hyvinkin vaikuttavia tuloksia nopeaan tahtiin, mutta näihin liittyi yksi haaste: saavutetut tulokset jäivät usein hyvin lyhytaikaisiksi. Osasimme vapauttaa jäykät nivelet ja lihakset tehokkaasti, mutta ajan kuluessa jäimme kakkosiksi, kun kudosten heikkous otti vallan. Siksi ohjelmaan lisättiin vahvistavia harjoitteita. Tämä tapahtui vuoden 1997 paikkeilla, ja projektin vetäminen annettiin minun vastuulleni, koska olin tarpeeksi tunnollinen ja pikkutarkka opettamaan vanhempia tyhjältä pohjalta.
Vaikeasti vammaisten lasten ja aikuisten rakenteiden vahvistamiseen suunnittelemamme ohjelman suurimmat haasteet ilmenivät välittömästi. Nopeasti tehoaviin vapauttamistekniikoihin verrattuna tehokas rakenteiden vahvistaminen vaati valtavasti työtä ja aikaa, jotta konkreettisia tuloksia saatiin aikaan. Vahvistamisen täytyi olla passiivista, toisen henkilön tekemää, koska CP-vammaisella lapsella tai muulla vaikeasti liikuntavammaisella henkilöllä ei ole juurikaan omaa tahdonvaraista hallintaa niillä alueilla, jotka kaipaavat vahvistamista eniten.
Aluksi käytimme klinikalla ammattilaisten apua, mutta se oli erittäin kallista. Aika harvalla oli varaa maksaa ammattilaisten palkkakustannuksia 40–80 tunnin edestä kuukaudessa. Näiden rajoitusten vuoksi jäljelle jäi yksi ainoa ratkaisu: oli opetettava suoraan perheenjäseniä. Näin kaikki siis syntyi: alkuvaiheen ”kivutta ei mitään saavuteta” -näkökulmaan pohjautuvista intensiivisistä vapautustekniikoista, manipulaatiosta ja jäsenkorjauksesta päädyttiin sen seikan myöntämiseen, että avainasemassa oli heikoimpien kehonosien vahvistaminen. Myös ajattelutapa oli muutettava yhdellä hoitokerralla saavutettavasta mahdollisimman näkyvästä muutoksesta pitkän ajan kuluessa saavutettavaan vaiheittaiseen muutokseen.
Toinenkin luonnollinen valinta tapahtui matkan varrella. Alussa olin yhtälailla kiinnostunut niin selkäydinvaurioista, traumaattisista aivovaurioista, aivohalvauksista kuin CP-vammasta. Kävi niin, että CP-vammaisten lasten vanhemmat olivat halukkaita tekemään eniten töitä, ja tämä seikka ratkaisi tulevien vuosien painopisteeni.
Minun on myönnettävä, että muutos ammattilaisten kanssa työskentelystä vanhempien opettamiseen ei ollut helppoa. Minun oli muutettava sekä ajattelu- että toimintatapojani. Vanhemmille ei voi noin vain opettaa menetelmää, jonka oppimiseen kuluu ammattilaiseltakin tuhansia tunteja. Ei ihme, että tällä tavoin saavutettavat tulokset ovat hyvin rajallisia, mutta valitettavasti juuri näin monet ammattilaiset tekevät opettaessaan vanhemmille kotona tehtäviä harjoituksia.
Tuntuu pahalta kuulla, että vanhemmat kertovat oppineensa venyttelyt fysioterapeutilta saamistaan kuvista tai että fysioterapeutti on näyttänyt viidessä minuutissa, kuinka venytykset tehdään. Miten kukaan voi tässä tilanteessa edes toivoa saavuttavansa maksimaalisia tuloksia konservatiivisilla hoitokeinoilla!
Otetaanpa sen sijaan esimerkiksi kehonrakentajille suunnattu lehti. Hämmästyttävää, miten pieniin yksityiskohtiin niissä kiinnitetään huomiota. Jokainen yksittäinen seikka otetaan esille: kuinka eristetään lihas, kuinka säädetään kulmaa ja laajuutta, kuinka monta toistoa tehdään ja kuinka usein. Lehdessä annetaan yksityiskohtaiset ohjeet, ja keskustelu käy kiihkeänä kaikkein mitättömimmästäkin pikkuseikasta. Ja mikä on kaiken päämäärä? Saada taas sentti lisää hauiksenympärykseen. En vieläkään ole tavannut vanhempia, joille ammattilainen olisi opettanut kotikuntoutusmenetelmää läheskään yhtä tarkasti. Se on sääli, mutta samalla se avaa mahdollisuuksia ja vain vahvistaa sen, mitä olen aikaisemminkin sanonut: ammattilaisten keskuudessa ei-invasiivisia menetelmiä ei oteta tarpeeksi vakavasti.
Eksyin hieman aiheesta, joten palataan ABR:n tarinaan. Ajan kuluessa aloin nähdä CP-vammaisilla lapsilla yhä parempia tuloksia asentojen parantumisessa ja liikkumisessa sitä mukaa, kun vanhempien opettaminen tehostui. Niinpä tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että kehityksen kannalta avainasemassa oli ennen kaikkea lapsen vahvistaminen eikä väkipakolla tehty jäsenkorjaus. Menetin mielenkiintoni manipulaatiotekniikkaan, jäsenkorjaukseen, vapauttamiseen ja kaikkiin vastaaviin ”oikopolkuihin”, ja keskityin kokonaan lasta vahvistaviin kotikuntoutusmenetelmiin.
Totesin jo aikaisemmin ja totean vielä monta kertaa, että minusta ei-invasiivisille menetelmille ei ole koskaan annettu kunnollista mahdollisuutta, koska lääketieteen ammattilaisilla on hyvin rajallinen määrä työtunteja käytettävissään yhtä lasta kohti. Samalla heidän ajatusmaailmaansa ja toimintamalleihinsa ei millään sovi kuntoutustehtävän luovuttaminen vanhemmille, jotka ovat ainoita, joilla riittää intoa ja aikaa lapsen heikoimpien rakenteiden vahvistamiseen. Vanhemmat ovat ainoita, joilla on riittävästi aikaa ja jotka omistautuvat tälle tehtävälle. Ainoastaan he tuntevat lapsensa todella. Yhdelläkään ammattilaisella ei ole kaikkia näitä ominaisuuksia.
Valitettavasti lääketieteen ammattilaiset keskittyvät liiaksi omaan ammattiinsa, eivätkä osaa luovuttaa pääroolia vanhemmille. Tämän seurauksena nykypäivän kuntoutuksessa luotetaan mielestäni liiaksi invasiivisiin menetelmiin, kuten leikkauksiin, lääkkeisiin ja väkipakolla venyttämiseen. Vuosia sitten satuin lukemaan eläkkeelle jääneen kirurgin toiveen: ”Toivottavasti jonakin päivänä ei-invasiiviset metodit parantuvat siinä määrin, että kirurgi voi pakata tavaransa ja lähteä.” En tiedä oliko hän tosissaan, mutta minä otin tuon omaksi kutsumustehtäväkseni.
Päämääräni on siis kehittää metodeja ja kotikuntoutusmenetelmiä, jotka antavat vanhemmille mahdollisuuden vaikuttaa lapsensa kehitykseen, ja parantaa opetustapoja niin, että vanhemmilla on tarvittavat tiedot ja taidot kehittyä koko ajan tehokkaammiksi tässä tehtävässä.
Aloitin omin voimin 8 vuotta sitten. Matkan varrella on ollut mutkia, mutta uskallan sanoa, että ABR on päässyt pitkälle. Oman mittapuumme mukaan määrällinen kasvu on ollut merkittävää. ABR-keskukset ympäri maailman Kanadasta Euroopan kautta Singaporeen huolehtivat satojen lasten kuntoutuksesta. Ja kasvu vain jatkuu.
ABR-harjoitteet ja -tekniikat sekä vanhempien opettamismenetelmät ovat nykyisin paljon parempia kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. Vertailukohtia on jo saatavilla, ja niitä löytyy myös videoista ja verkkosivuilta. En tiedä, paljonko lähemmäs olemme päässeet sitä päämäärää, jossa kirurgi voisi pakata tavaransa. Todellisuudessahan kirurgin tavaroita ei niin vain pakatakaan. Olen joka tapauksessa optimistinen.
Keskitymme videoiden ja valokuvien avulla tapahtuvaan dokumentointiin, ja meille on kertynyt niistä valtava arkisto vuosien saatossa. Kehittämämme arviointimenetelmä on perusteellisuudessaan vertaansa vailla. Keskitymme myös matemaattiseen mallinnukseen ymmärtääksemme paremmin CP-vammaisen lapsen biomekaniikkaa.
Katson positiivisin mielin tulevaisuuteen. Eikä suurimpana syynä ole edes ABR-keskusten asiantuntemus ja niissä tehty kova työ, vaan Te. Te, erityislasten vanhemmat. Saan voimaa teidän omistautumisestanne ja halustanne parantaa lapsenne elämää. Ilman teidän päivittäistä työtänne ABR-kuntoutusta ei olisi koskaan syntynyt, saatikka että se olisi kasvanut maailmanlaajuiseksi.
Olen mielestäni todella onnekas, kun saan olla tässä osallisena ja auttamassa vanhempia, joita kohtaan tunnen suurta kunnioitusta.
Nykymaailmassa on vallalla kulutuskulttuuri ja itsensä hemmottelu, mutta ABR-keskuksissa tapaa toisenlaisia ihmisiä: lapsilleen omistautuneita vanhempia, joilla on perhearvot tallella ja jotka ovat valmiita tekemään henkilökohtaisia uhrauksia parantaakseen lastensa elämänlaatua.
Siihen liittyy samalla kertaa sekä suuri kunnia että vastuu. Niin minä kuin ABR-tiimit ympäri maailman pyrimme olemaan sen arvoisia.